Ajankohtaista

Vieraskynäkirjoitus Muudin nuorelta

23.01.2024

Seuraavan esseen on kirjoittanut Muudin toimintaan osallistuva nuori aikuinen. Tämä henkilökohtainen essee sisältää kipeitä muistoja rasismin kokemuksista ja suurta sisäistä kasvutarinaa Muudin toimintaan osallistuneen nuoren elämästä.

*Luethan sisältövaroituksen ennen esseen lukemista

*SISÄLTÖVAROITUS*

*Luethan tämän kappaleen ennen esseen lukemista. Kirjoitus sisältää erittäin kipeitä muistoja rasistisista tapahtumista ja tilanteiden kuvailuissa käytetään rasistista kieltä. Otathan tämän huomioon mikäli luet seuraavan esseen. Yeesi ry tuomitsee rasismin ja rasistisen kielenkäytön. Tehtävämme on tuoda nuoren oma ääni kuuluviin, joten julkaisemme tekstin poikkeuksellisesti sensuroimattomana kunnioittaaksemme kirjoittajaa ja hänen todellisia kokemuksiaan.

Seuraava teksti kertoo yksityiskohtaisesti syrjinnästä, jota olen itse kokenut koulussa ja sen ulkopuolella. Olen kuullut rasistisia kommentteja myös työpaikoilla, mutta olen syventynyt kirjoituksessa lähinnä koulussa tapahtuneeseen kiusaamiseen. Esimerkkien jälkeen pohdin, miten kiusaaminen vaikutti omaan identiteettiini ja hyvinvointiini. Pohdin myös, miten kiusaamiseen, suoraan ja epäsuoraan, olisi koulussa pitänyt puuttua. Lopuksi kerron, miten voimaannuin ja löysin tukea ja turvaa rasismin vastaisista ryhmistä.

Tekstissä esiintyy paljon rasistisia termejä. Näen sen oman tarinani kannalta kuitenkin tarpeellisena, koska juuri nämä sanat satuttivat minua ja aiheuttivat pahaa oloa jo lapsesta lähtien.

Synnyin Suomessa vuonna 1995 äitini ainoana lapsena. Hän oli tavannut isäni vuonna 1993 Helsingissä. Hän on kotoisin Ghanasta, alunperin Kumasin alueelta, mutta päätti nuorena miehenä lähteä Eurooppaan opiskelemaan taloustiedettä. Isäni on myöhemmin kertonut, että viisumin saannissa oli varsinkin silloin hankaluuksia, joten pidempi asuminen tai Suomeen muutto ei ollut mahdollista. Me pidettiin niihin aikoihin yhteyttä Norjassa sijainneen Ghanan suurlähetystön kautta. 

Minä ja äitini koimme syrjintää jo alkuajoista lähtien. Lievimmissä tapauksissa joku saattoi huutaa perään, että ”kiva kun jaksoit adoptoida ton lapsen”. Monta kertaa moni näki kuitenkin asiakseen mainita, että “eihän toi voi olla sun lapsesi”. Varsinkin aikuiset puhuivat usein minun ohi ja vaativat äidiltäni heti ensimmäiseksi selitystä, mistä olen kotoisin. Monet saattavat kokea tämän lähinnä kirjoittajan herkkänahkaisuudelta, mutta tiesin jo silloin, ettei muita lapsia kohdeltu samalla tavalla. Äitini ei regoinut nimittelyihin tai liiallisiin uteluihin usein mitenkään, hän vain oli hiljaa, antoi  hiljaisen vastauksen ja yritti vaihtaa aihetta. 

Arkiset asiat kuten, julkisten kulkuvälineiden käyttö, oli minulle painajaismaista. Olin oppinut varomaan varsinkin kovaäänisiä humalaisia, joskus yritin jopa piiloutua penkkirivien väliin. En missään vaiheessa halunnut, että tuntemattomat tulevat huutamaan rasistisia kommentteja tai kyselemään ihonväristäni. En kuitenkaan arvannut, kuinka pahaksi syrjiminen vielä yltyisi.

Ala-aste: rasismi ja valtakulttuurin ideologia ruskeista suomalaisista 

Aloitin koulun vuonna 2002. Vaikka koulu sijaitsi Helsingissä, olin luokkani ainoa  tummaihoinen.  Ensimmäisellä luokalla kukaan ei oikeastaan kysynyt, mistä olen kotoisin, mutta ihonvärini ei jäänyt lapsilta tai vanhemmilta huomaamatta. Eräs luokkalaiseni kertoi jo etukäteen puhelimessa, että ”afrikkalainen tulee kylään”. Tuo toteamus tuntui jo silloin lähinnä varoitukselta. Toinen ystäväni kertoi, että kun hänen isovanhempansa olivat tavanneet minut, he olivat poislähdettyäni ihmetelleet ääneen, kuinka ystäväni voi olla mustan lapsen kaveri. Jouduin tottakai esittämään koko jutun olleen hauskaa, mutta muistan vieläkin pidätelleen itkuani koko ajan. Ala-asteella eräs opettajani kysyi toisen oppilaan kuullen, ”tiedätkö edes isäsi sukunimeä”. Kysymys tuntui jo silloin nuoresta iästäni huolimatta erittäin loukkaavalta. Totta kait tunnen isäni, mutta miten ihmeessä voin kertoa toisille identiteetistäni, jos vastauksena tulee aina yhtä loukkaavia oletuksia. Näitä kysymyksiä minä ja muut kaltaiseni ovat joutuneet kuunnella vielä 2000- luvulla. Tunsin silloin ahdistusta ja vihaa, kun en uskaltanut puolustaa itseäni, mutta tuon kaltaiset kysymykset aiheuttivat usein niin suuren tunnetulvan, että en  tiennyt, miten reagoida. Välillä teki mieli huutaa, usein pidättelin vain itkua. Joskus menin koulun vessaan itkemään. Yleensä opin jo tässä iässä dissoisioimaan; vaikka  huomautukset loukkasivat, niin leikin, että kaikki on hyvin ja yritin vaihtaa puheenaihetta. Muistan vielä, kuinka käteni hikosi ja hengitys salpasi joka kerta, kun syrjintää tapahtui. 

Kiusaaminen alkoi virallisesti toisena lukuvuotena. Osasin odottaa sitä jo ensimmäisestä luokasta lähtien, mutta ensimmäiset muistot suoranaisesta kiusaamisesta sijoittuvat tähän ajanjaksoon. Vuotta alemmalla luokalla ollut poika ja hänen kaverinsa ottivat asiakseen kiusata minua koulussa ja iltapäiväkerhossa. He mainitsi sanan ”neekeri”  kun kävelin hänen ohitsensa. Iltapäiväkerhossa leikin kaverieni kanssa, hän saattoi mainita, että en saa leikkiä kyseistä leikkiä, “koska olet neekeri”. 

Kerran jouduin viettämään aikaa hänen ja muiden lasten kanssa iltapäiväkerhossa. Aiheena oli tulevaisuuden lempiasiat; minkälainen olisi tulevaisuuden unelmatalo, kumppani jne. Hän kuvaili nauraen tulevaisuuden kumppaniaan ”pikimustaksi neekeriksi”.  Näissä tilanteissa leikin vain olevani näkymätön, vaikka nämä tilanteet aiheuttivat aina paniikkikohtauksen tapaista ahdistusta. Aina en kuitenkaan kyennyt peittämään häpeääni. Samalla ala-asteella ollut poika totesi kerrostaloalueella ”etteivät neekerit saa leikkiä hänen pihallaan”. Lähdin sieltä itkien pois ja en tämän tapahtuman jälkeen halunnut viettää aikaa muiden kanssa.

Toisen lukuvuoden lopussa jouduin pakosta kertomaan äidilleni kiusaamisesta. Olin tullut hysteerisenä kotiin ja äitini halusi tietää, mitä koulussa oikein tapahtuu. En kuitenkaan pystynyt toistamaan sen pojan nimeä tai sitä halventavaa termiä, jota hän minusta käytti. Äitini ilmoitti rehtorille, joka kyllä yritti kysellä asiasta, mutta kieltäydyin puhumasta. Vaikka rehtori hoiti asian hienotunteisesti, hän ei kuitenkaan yrittänyt lohduttaa minua millään tavalla tai kertonut, ettei kiusaaminen ollut minun vikani. Jälkikäteen asiasta olisi pitänyt puhua koulussa tai vanhempien kesken yleisellä tasolla. Kuitenkin joka kerta, kun kiusaamista tapahtui, asia lakaistiin maton alle. Tuntuu, kuin ympärillä olevat aikuiset ymmärsivät asian vakavuuden, mutta eivät halunneet nolata minua enempää. Asian puheeksiottaminen olisi tarkoittanut sitä, että minut olisi luultavasti tunnistettu kiusatuksi. Vaikka olisin silloin nimennyt kiusaajat, he tuskin olisivat joutuneet vaihtamaan koulua. Heidän vanhempansa olisivat saattaneet kieltää koko asian ja syyttää minua ylireagoimisesta. Kiusaajat käyttivät termejä vain minun kuulleen, ja tilanteita, jossa oli todistajina muita lapsia, oli vain muutama. Harvoin muut, valtaväestöön kuuluvat lapset edes muistaisivat näitä tilanteita, eihän loukkaavat termit heitä koskeneet. En todellisuudessa eronnut muista lapsista kuin ihonväriltäni ja hiuksiltani. Minut oli kasvatettu suomenkieliseksi, suomalaisen nimen omaavaksi tytöksi, suomalaisessa kulttuurissa. Nuoruusvuosiini asti kasvoin mustana suomalaisena, vaikka sellaista termiä ei silloin edes ollut.

Olen törmännyt vääristyneeseen valtaväestön ajatusmalliin ruskeista suomalaisista  enemmän kuin haluaisin edes ajatella; monet saattavat pitää meitä samaan aikaan  ulkopuolisina, mutta samalla heidän kuulleen saa sanoa rasistisia termejä, kun ”ne nyt kuitenkin tavallaan on suomalaisia”. Valtaväestö ei ole värisokea, mutta leikkii sellaista kun halventavasta kielenkäytöstä huomautetaan. Varsinkin kyseisen ajattelutavan kohteeksi joutuvat he, joiden koko nimi on täysin suomalainen ja etnisen taustan omaava vanhempi asuu muualla. Joskus jopa "ystävillä" saattaa olla rasistinen ajattelutapa. Olin valitettavasti kohdannut rasistista kielenkäyttöä jopa ystäviltäni, erityisesti ylä-asteella ja jopa lukiossa. Koen, että tämä vaikutti koulumenestykseeni ja sosiaaliseen elämääni. Pelkäsin mahdollisia rasistisia tilanteita niin paljon, että en voinut keskittyä koulunkäyntiin. 

On vaatinut monta vuotta aikaa toipua , että olen oppinut taas luottamaan muihin. Tuntuu, että voin nauttia muiden seurasta eikä minun tarvitse olla koko aikaa varuillani. Rasismista kannattaa aina kysyä suoraan ja jos vastaus vähänkään epäilyttää, kannattaa olla kouluhenkilökuntaan yhteydessä. Joskus siihen puuttuminen voi tuntua melkein yhtä epämiellyttävältä kuin rasismi; tilanteet voi olla niin ahdistavia, että sitä vain on paikallaan ja toivoo, että hetki menisi ohi. Todellisuudessa nämä hetket tulee eteen aina uudestaan, jos tilanteeseen ei puututa. Varsinkin lapset jättävät tällaiset tilanteet mainitsematta, tai kertovat asiasta kun kiusaamista on jatkunut jo pitkän aikaa. Hankala tilanne on varsinkin niillä, jotka kuulevat loukkaavia kommentteja ystäviltä tai jopa perheenjäseniltään. Sillä voi olla kauaskantoiset seuraukset. 

Ylä-aste: mitä epäsuora rasismi voi pahimmillaan olla

Olin jälleen se luokallani oleva ainoa vähemmistöön kuuluva. Ala-asteelta oli tullut monia   tuttuja, mutta osa oli tullut läheisistä kouluista. Tulevat kiusaajani olivat samassa koulussa. Sana ”neekeri” kuului heidän vakiosanastoonsa; he puhuivat tästä asiasta melkein joka päivä, oli se sitten mustien huonoudesta tai ihmetellen ääneen sitä, kuinka joku voi olla”homo ja neekeri”.  Toisin sanoen, he eivät puheillaan viitanneet suoranaisesti minuun, mutta afrikkalaistaustaisena nuo sanat sattuvat, käytettiin niitä missä yhteydessä tahansa. Käteni oli oppitunneilla yltäpäältä hiessä, koska jännitin jo etukäteen, mitä he sanoisivat seuraavaksi. Kukaan oppilaista ei koskaan puuttunut syrjintään. Eräs opettaja jopa kuuli kun kiusaaja puhui näyttelyssä vierailtuaan; ”sielläkin oli vain neekereitä neekereiden perään.” Opettaja pudisteli päätänsä, mutta ei kuitenkaan puuttunut tilanteeseen sen tarkemmin. Olin jo nuoruusvuosieni aikana oppinut, että minun pitää olla näissä tilanteissa hiljaa ja leikkiä, etteivät sanat satuta. Mutta todellisuudessa ne sattuivat. En vain enään jaksanut, en jaksanut etsiä ratkaisua tilanteelleni. Olin lähellä päättää elämäni sen takia. Mietin sitä vielä tänäpäivänäkin, sitä kuinka lähellä se oli. Se toivottomuuden tunne oli niin suuri, en nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. En kuitenkaan pystynyt toteuttaa suunnitelmaani ja en kertonut siitä myös kenellekkään aikuiselle. Jatkoin vain koulunkäyntiä, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Olin jo vuosia kokenut itseni ulkopuoliseksi ja kiusaaminen oli jo voimakkaasti vaikuttanut omaa ajatusmaailmaani. Inhosin itseäni ja mustia piirteitäni. Yritin peitellä sitä mahdollisimman paljon. Aloin 13- vuotiaana kemiallisesti suoristamaan hiuksiani. Lopetin hiustensuoristuksen vasta, kun päänahkaani alkoi tulla haavoja. Mietin myös vakavasti ihonvalkaisun mahdollisuutta. Mitä tahansa, kunhan olisin vähemmän “neekeri”. Olin alkanut ajatella itsestänikin tuolla tavoin.  Monet koulussamme  puhuivat jatkuvasti mustista alentavaan sävyyn tai sitten minun piti kuunnella jatkuvia kysymyksiä taustastani, joka silloin tuntui lähinnä tunkeilevalta. Miten ihmeessä voisin vastata kysymyksiin etnisestä taustastani, jos joudun samoilta henkilöiltä tai heidän tovereilta kuuntelemaan jatkuvaa rasismia?

Valmistuin peruskoulusta vuonna 2011. En itsekkään tiedä millä voimilla, miten ihmeessä kaiken sen kärsimyksen jälkeen saatoin valmistua. En ollut aikoihin ollut niin onnellinen kuin valmistumispäivänä; ehkä elämässä on hiukan toivoa.

Rasismin vaikutukset perhesuhteisiini ja identiteettiin, rasismiin puuttuminen arkipäivän tilanteissa

Olen alkanut käydä läpi kiusaamiskokemuksia vasta aikuisena. Se vei minulta melkein kymmenen vuotta. Olen menettänyt rasismin takia paljon. En puhunut afrikkalaiselle perheelleni, koska en halunnut, että minua yhdistetään “mustuuteen”.  Voimaannuin aikuisena ja otin yhteyttä isääni ja muihin sukulaisiini. Matka itseni hyväksymiseen on ollut pitkä ja kivulias.  Kiusaamisen takia olen suurimman osan elämästäni kärsinyt syvästä itseinhosta ja kiusaajien sanat ovat jääneet pysyvästi ajatuksiini. Onneksi isäni ymmärsi tilanteeni, sillä hän itse koki samaa Suomessa ja muualla Euroopassa. Olen käynyt muiden afrikkalaisten sukulaisteni kanssa läpi, mitä rasismi on ja miten se vaikutti päätökseeni olla ottamatta heihin yhteyttä.  

Olen saanut rasismin vastaisilta järjestöiltä vertaistukea ja heidän avullaan olen huomannut, etten ole kokemusteni kanssa yksin. Olen saanut vinkkejä, kuinka toimin rasistisiksi kokemissani tilanteissa. Sitä ei ikinä pitäisi lakaista maton alle tai vaieta. Monet voivat kieltää tapahtuneen, jos tilanteeseen ei puututa sillä hetkellä. Oli tilanne kuinka epämukava tahansa, kerro tilanteesta muille. Olen itse joutunut harjoittelemaan, mitä sellaisissa tilanteissa kannattaa sanoa, lyhyesti ja ytimekkäästi. Tuntui se kuinka pelottavalta tahansa, on se sen arvoista. Olen oppinut, että vaikeneminen on usein huonoimmista tavoista reagoida.  Kun kukaan ei sano vastaan, syrjintä usein eskaloituu. Jos syrjitty lopulta reagoi varsin voimakkaasti, voi ulkopuoliset kokea sen ylireagointina. 

On tärkeää, että meillä on työkalut kyseisiin tilanteisiin. Uskon, että suomessa ja maailmalla tapahtuvat nuorisorikollisuuden ja väkivallan teot vaikuttavat siihen, miten meitä ei-valkoisia suomalaisia kohdellaan. Saamme luultavasti osaksemme vähemmän sympatiaa ja monet saattavat oikeuttaa omaa rasismia maailman tapahtumilla. Se voi johtaa siihen, että monet lapset ja aikuiset alkavat häpeämään omia juuriaan ja peittelemään niitä.

Loppusanat

Oma tarinani sai erillaisen lopun. Olen alkanut korostaa mustia piirteitäni ensimmäistä kertaa. Kaikki ne asiat, jotka minulta oli syrjinnällä kielletty. Halusin vihdoin olla oma itseni. Näytän mustalta, olen musta. Olen hyvä juuri tällaisena. Hiukseni ovat kauniit. Ihonvärini on kaunis. Afrikkalainen taustani on kaunis. Olen ylpeä siitä, vaikka kuka sanoisi mitä. 

Minua on haukuttu “neekeriksi” lapsesta asti. Koulussa ja kadulla. Äitiäni on vähätelty, koska hänen lapsensa on musta.  Minua kiusattiin jatkuvasti. Niinä päivinä kun minua ei kiusattu, pelkäsin sitä. Olin pelon ja ahdistuksen vallassa yli 20 vuotta.  Nyt en enää suostu siihen. Minulla on oikeus olla ihminen. Enään en ole se, joka kuuntelee muiden solvauksia. Olen joutunut työelämässä puuttumaan kollegan loukkaavaan kielenkäyttöön ja aion tehdä niin vastaisuudessakin.

Tietysti tämä kaikki kuluttaa voimiani vieläkin. On väsyttävää, kun tällaisia asioita joutuu ylipäätänsä miettimään. Kuitenkin vertaistukiryhmistä saatu tuki ja turva auttaa erittäin paljon.

Loppu.

Nuorten mielenterveysseura Yeesissä haluamme olla rakentamassa yhdenvertaista ja antirasistista yhteiskuntaa. Muudi-hankkeen lisäksi vertaistuellisia yhteisöjä ja tapahtumia löytyy esimerkiksi seuraavien toimijoiden kautta:

Familia ry

Yhteiset Lapsemme ry

Samha ry

Vantaan Tyttöjen Tila

Plan International Suomi

Queendom

Amal ry

African Care

Ruskeat tytöt

Mixed Finns

Fem-R

Good Hair Day 

POC-lukupiiri

Ubuntu Film Club

Think Africa

Students of Colour ry

Pakolaisnuorten tuki ry

Suosittelemme kaikilla työpaikoilla hyödyntämään esimerkiksi THL:n ilmaista verkkokoulutusta antirasismista ammattilaisille, jotta kenenkään ei tarvitsisi käydä läpi opinnoissa ja työpaikoilla samanlaisia kokemuksia kirjoittajan kanssa. (Linkki materiaaliin)