Fiiliskuva
 

Blogi

Apua kuorman purkuun sosiaalisista suhteista

Apua kuorman purkuun sosiaalisista suhteista

27.11.2020

Blogin on kirjoittanut Jaksaa, jaksaa -hankkeen harjoittelija Mira. Mira hyödyntää blogitekstissään ja ajattelutyylissään sosiaalipsykologianopintoja, joissa etenkin oman sosiaalisen identiteetin eli omien ryhmäjäsenyyksien vaikutus käyttäytymiseen korostuu.

Ratikassa istunut nuori henkilö keskusteli ystävänsä kanssa Whatsapp-videopuhelua, jonka välityksellä he puivat keskenään korona-ajan vaikutuksia sosiaalisiin suhteisiin:

Oon niin täynnä tätä eristäytymistä”, ratikassa istunut henkilö valitti ystävälleen. Ystävä linjan toisessa päässä vastasi: ”Niin mäki, mulla on tosi ikävä kaikkia, ku nähään nykyää tosi harvoin, jos ollenkaan. En enää oikee osaa olla sillee samal taval sosiaalinen ku mitä olin, tiiäks?

Mietin yksikseni ratikan lipuessa eteenpäin: ”Tiiän.” Aloin keskustelusta inspiroituneena pohtimaan omia ihmissuhteitani ja omaa sosiaalisuuttani. Onko omien sosiaalisten suhteitteni merkitys muuttunut korona-aikana? Koenko olevani vielä yhtä sosiaalinen kuin ennen?

Sosiaalipsykologian opinnoissa palataan usein käsitteeseen ”sosiaalinen identiteetti”, jolla tarkoitetaan itsen määrittelyä omien ryhmäjäsenyyksien kautta. Pohdin matkan aikana omia sosiaalisia suhteitani oman sosiaalisen identiteettini kautta. Minulla on paljon erilaisia ryhmäjäsenyyksiä, joista merkittävimmät koostuvat läheisten ihmisten kanssa muodostetuista ryhmistä, kuten perheestä ja kaveriporukoista. Saan läheisistä ihmisistä energiaa, enkä koe, että nämä vuorovaikutustilanteet uuvuttavat minua.

Korona-aika on tuonut kuitenkin omat haasteensa sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen. Läheisiä ei enää näe usein fyysisesti vaan enimmäkseen etäyhteyden välityksellä. Koen etätapaamiset kuitenkin melko kuormittaviksi, sillä esimerkiksi kasvonilmeiden tulkinta on vaikeampaa ja puheenvuoron siirtyminen haastavaa. Olen huomannut myös, että kun ystäviä ei näe usein, omat ajatukset alkavat kasaantua päässä yhä suuremmiksi. Mahdollisuudet alkavat kääntyä uhkiksi ja pienet haasteet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, kun omia ajatuksia ei pääse purkamaan läheisille.

Ratikkakeskustelussa esille nousi myös kokemus oman sosiaalisuuden muutoksesta koronan seurauksena. Olen itse usein pohtinut sitä, onko sosiaalisuus lopulta kovin pysyvä luonteenpiirre. Minulla itselläni on kausia, jolloin olen todella sosiaalinen ja itsevarma, ja välillä minua taas jännittää enemmän uudet tapaamiset. Tällä hetkellä huomaan, että eristäytymisen myötä sattumanvaraiset sosiaaliset kohtaamiset kuormittavat minua enemmän kuin ennen. Minusta tuntuu myös, että olen etäaikana passivoitunut enemmän ja välillä havahdun siihen, että en ole nähnyt ystäviäni pitkään aikaan.

Tunnistan siis ystävysten huolen siitä, että mitä jos koronan jälkeen ei olekaan enää samalla tavalla sosiaalinen ja sosiaaliset tilanteet koetaankin uuvuttaviksi. Omalle sosiaalisuudelle tulisi kuitenkin antaa tilaa muovautua ja vaihdella sen mukaan, mikä milloinkin tuntuu itselle hyvältä. Välillä on hiljaisempia kausia, eikä se tee henkilöstä yhtään sen epäsosiaalisempaa.  Omia sosiaalisia identiteettejä on monia ja ne aktivoituvat tilanteesta ja seurasta riippuen.

Palatakseni ratikkaan, minun olisi tehnyt mieli vastata nuorten keskusteluun ja sanoa, että te ette ole yksin näiden ajatusten kanssa. Moni kokee vallitsevan tilanteen haastavaksi juurikin sosiaalisten suhteiden kautta. Etäyhteys kuormittaa ja koronan luoma epävarmuus uuvuttaa. Vaihtoehtoisia tapoja tavata ja purkaa ajatuksia ovat esimerkiksi yhteiset kävelylenkit, rennot etäkahvi- tai etäpelihetket läheisten kanssa. Tarvitsemme näitä yhteisiä hetkiä, jotta kukaan ei jäisi yksin omien kasaantuneiden ajatusten kanssa. Ajatusten ääneen sanoittaminen läheisille auttaa usein jaksamaan paremmin, kun kasaantunutta kuormaa saa purettua yhdessä.